Kokemus omasta arvosta ei synny tyhjästä. Se rakentuu vähitellen siinä ympäristössä, jossa kasvamme – suhteessa niihin ihmisiin, jotka ovat meille merkityksellisiä. Siinä, miten meihin suhtaudutaan, miten meitä kohdataan ja miten tarpeisiimme vastataan.
Lapsi ei tarvitse täydellistä ympäristöä, mutta hän tarvitsee riittävän turvallisen –
sellaisen, jossa hän voi kokea olevansa hyväksytty, nähty ja tärkeä sellaisena kuin on.
Mitä suotuisa kasvuympäristö tarkoittaa?
Lapselle suotuisassa kasvuympäristössä aikuisen toiminta on riittävän johdonmukaista ja ennakoitavaa. Lapsi voi luottaa siihen, että hänen tarpeisiinsa vastataan ja että hän ei jää yksin kokemustensa kanssa.
Tällaisessa ympäristössä alkaa vähitellen muodostua kokemuksia, kuten:
Minä olen turvassa.
Minä olen tärkeä.
Minun tunteillani on merkitystä.
Nämä kokemukset eivät synny yksittäisistä hetkistä, vaan toistuvista, arkisista tilanteista. Katseista. Sanoista. Tavasta, jolla aikuinen reagoi.
Kun ympäristö on riittävän turvallinen, lapselle rakentuu pohja, joka tukee myönteisen minäkuvan ja perusturvan kehittymistä.
Entä jos lapsen tarpeet eivät täyty?
Jos lapsi ei tule nähdyksi tai kohdatuksi omana itsenään, hän ei lakkaa tarvitsemasta vastakaikua. Sen sijaan hän alkaa mukautua.
Joskus tämä tarkoittaa sitä, että lapsi oppii olemaan huomaamaton. Joskus sitä, että hän alkaa miellyttää. Tai sitä, että lapsi tarkkailee itseään jatkuvasti eri tilanteissa.
Lapsi ei tee näitä valintoja tietoisesti. Ne ovat selviytymistapoja, keinoja säilyttää yhteys ja turva tilanteessa, jossa jokin tärkeä jää puuttumaan.
Kun yhteys on epävarma tai puutteellinen, lapsi voi alkaa tulkita itseään kriittisemmin. Tämä ei synny yhtenä ajatuksena, vaan rakentuu vähitellen tavaksi nähdä itsensä.
Hiljalleen voi muodostua kokemus, jota ei välttämättä koskaan sanoiteta ääneen, mutta joka tuntuu kehossa ja mielessä todelta:
Minussa on jotain, mitä pitäisi muuttaa.
Myös yksittäiset kokemukset voivat jättää jäljen
Kaikki ei synny pelkästään pitkäkestoisista vuorovaikutussuhteista. Joskus myös yksittäiset tilanteet voivat muovata käsitystä itsestä.
Ehkä jokin kommentti ulkonäöstä. Tilanne, jossa tunsi itsensä nolostuneeksi tai häväistyksi. Hetki, jossa koki olevansa erilainen tai ulkopuolinen.
Tällaiset kokemukset voivat jäädä kehoon ja mieleen asumaan. Ne voivat aktivoitua myöhemmin samankaltaisissa tilanteissa, usein ilman että yhteyttä tunnistaa tietoisesti. Silloin reaktio voi tuntua voimakkaammalta kuin tilanne itsessään selittäisi.
Miten lapsuuden kokemukset voivat näkyä kehosuhteessa aikuisuudessa?
Varhaiset kokemukset eivät useinkaan näyttäydy aikuisuudessa selkeinä muistoina, vaan tunteina ja ajatuksina. Tuntemuksena siitä, ettei ole täysin riittävä. Tarpeena muuttua toisenlaiseksi, jotta kelpaisi. Ajatuksena, että oma arvo riippuu jostain ulkoisesta.
Kehosta voi tulla yksi keskeinen kohde, johon tämä kokemus kiinnittyy. Jos sisällä on tunne riittämättömyydestä, kehosta tulee helposti asia, jota yritetään muokata, hallita tai korjata. Ei siksi, että keho olisi ongelma, vaan siksi, että jokin syvempi kokemus etsii keinoa tulla nähdyksi ja kohdatuksi.
Ymmärrys voi muuttaa suhdetta itseen
On tärkeää muistaa, että kukaan ei kasva täydellisessä ympäristössä. Me kaikki koemme puutteita – toiset enemmän, toiset vähemmän. On myös tilanteita, joille aikuinenkaan ei ole voinut mitään, vaikka olisi halunnut.
Tärkeää on muistaa tämä: lapsi on aina lapsi. Lapsi tekee johtopäätöksiä siitä, mitä kokee, ja usein hän päätyy kantamaan vastuuta asioista, jotka eivät ole hänen vastuullaan. Lapsi kantaa asioita, joita lapsen ei kuuluisi kantaa.
Kun tätä alkaa ymmärtää, suhde itseen voi vähitellen muuttua. Tilalle voi tulla vähemmän itsensä arvostelua ja enemmän ymmärrystä. Enemmän tilaa kohdata itseään lempeämmin.
Voit pysähtyä hetkeksi näiden kysymysten äärelle:
- Millainen olin lapsena ennen kuin aloin tarkkailla itseäni?
- Millaisissa hetkissä ja kenen kanssa tunsin oloni rennoksi ja hyväksytyksi?
- Missä tilanteissa tai paikoissa oli hyvä olla?
- Milloin aloin ensimmäistä kertaa miettiä, miltä näytän muiden silmissä?
Kuvitellaan mielikuvitushenkilö Sanna
Sanna on kasvanut ympäristössä, jossa ulkonäöstä puhuttiin paljon. Painosta, laihduttamisesta ja siitä, millainen keho “näyttää hyvältä” tai on sopiva. Ulkonäköä kommentoitiin arjessa luontevasti sekä kehuen että arvostellen.
Aikuiset eivät välttämättä tarkoittaneet pahaa eivätkä välttämättä tiedostaneet omaa suhtautumistaan. He saattoivat puhua kriittisesti omasta kehostaan, suunnitella uusia dieettejä tai kommentoida muiden ulkonäköä ohimennen:
“Pitäisi vähän pudottaa painoa.”
“Onpa joku päästänyt itsensä huonoon kuntoon.”
“Tuollainen kroppa on kyllä tavoittelemisen arvoinen.”
Myös kehuja annettiin, mutta ne liittyivät lähes aina ulkonäköön. Siihen, miltä joku näytti. Ei niinkään siihen, millainen hän oli, mitä hän ajatteli tai mistä innostui.
Sanna kuuli näitä sanoja lapsuudessaan yhä uudelleen. Hän ei välttämättä pysähtynyt pohtimaan niitä tietoisesti, mutta vähitellen hän oppi, että keho on keskeinen asia. Jotain, jota tarkkaillaan, arvioidaan ja jonka kautta arvostus ilmaistaan.
Kasvaessaan Sanna alkoi katsoa myös itseään samasta näkökulmasta. Peilistä ei enää katsottu vain itseä, vaan sitä, täyttääkö keho ne vaatimukset, jotka ympäristössä olivat muotoutuneet normaaleiksi, toivottaviksi tai arvostettaviksi.
Sanna kasvoi aikuiseksi. Hän on monella tavalla pärjäävä – työssään osaava, ihmissuhteissaan tärkeä ja luotettava. Ihminen, jolla on paljon annettavaa. Ja silti hän huomaa palaavansa yhä uudelleen samaan kohtaan: omaan kehoon ja ulkonäköön.
Vähitellen kehosta on tullut mittari omalle arvolle.
Vaikka Sannan elämässä on paljon hyvää ja merkityksellistä, se ei aina riitä vaimentamaan sitä kokemusta, joka herää peilin edessä.
Haluatko tutkia näitä teemoja yhdessä?
Näitä kokemuksia ja niiden vaikutuksia omaan arvoon ja kehosuhteeseen on mahdollista tutkia yhdessä. Halutessasi voit olla yhteydessä alla olevan yhteydenottolomakkeen kautta tai oikeasta alanurkasta löytyvän chatin kautta. Katsotaan yhdessä, voisiko valmennus olla sinulle sopiva.
